Pienenä mietin monesti, millaista taivaassa on. Välillä ajattelin sen paikkana, missä on aurinkoinen, sininen taivas ja pehmeitä pilviä. Jossakin kuvitelmassani taivas oli kuin kesäinen, vehreä puutarha, jossa olisi kukkia ja hieno suihkulähde, jollaisen olisin tahtonut omalle pihallekin.
Ajatus taivaasta siis vaihteli paljon, mutta se mikä ei muuttunut, oli turvallinen ja iloinen tunne siitä, että siellä kaikki on hyvin. Monissa Siionin lauluissa ja virsissä lauletaan kauniisti taivaasta: Siellä lapsilla ei enää murheita maan, ilon kirkkaan he saa omistaa. Ylistystänsä Herralle laulavat vaan, osan parhaan he taivaassa saa. (SL 152:4.)
Minua harmitti pienenä, kun en saanut tavata ukkiani niin, että muistaisin hänestä mitään. Tokaisin kerran veljelleni: “Taivaassa sitten saan jutella ukille niin paljon kuin haluan!” Niin konkreettinen oli mielikuvani lapsena siitä, että taivaassa saamme kaikki tavata toisemme uudestaan.
Pääkirjoitus on julkaistu Lasten polku -lehdessä 11/2025. Kuva: J.H.
