Lasten polku -lehdessä alkoi tammikuussa 2023 Lintujen ääniä -palsta, jossa voi tutustua Suomen linnuston ääniin. Voit kuunnella näytteitä tästä artikkelista.

Tekstit Lauri Kangas Kuvat Erkki Alasaarela

PALOKÄRKI

Palokärki on koko Euroopan suurin tikkalaji, noin variksen kokoinen. Se on helppo tunnistaa kokomustasta höyhenasusta. Vain päässä on hieman punertavaa väriä, koiraalla laajemmin kuin naaraalla. Nokka on vaalea ja tikarimainen.

Palokärjen rummutus on kumea, ja se kuuluu lähes kilometrin päähän. Yksi rummutus kestää jopa kolme sekuntia. Myös ruokaa etsiessään se nakuttaa kuuluvasti puunrunkoja tai kantoja. Palokärjen huomaa usein myös sen kuuluvasta kutsuäänestä: “kliyyy”.

Kuuntele palokärjen rummutusta.

Kuuntele palokärjen kutsuääntä.

KÄPYTIKKA

Käpytikka on selvästi yleisin tikkalaji. Se pesii kaikenlaisissa metsissä ihan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta. Pitkät valkoiset hartialaikut ovat sen tärkein tuntomerkki. Harvinaisemmalta valkoselkätikalta sellaisia ei löydy. Myös vatsan alaosassa on aina kirkkaanpunainen alue. Valkoselkätikalla sama alue on haalean punainen.

Keväällä käpytikat kuuluttavat reviiriään rummuttamalla. Rummutuksen kohteena on yleensä puu, mutta myös katulampun kupu voi kelvata. Soidinrummutus on hyvin lyhyt, alle sekunnin pituinen. Ympäri vuoden voi kuulla myös käpytikan kutsu- ja varoitusääntä, “kjik, kjik, kjik”.

Voit kuunnella käpytikan rummutusta tästä.

Voit kuunnella käpytikan kutsuääntä tästä.

KAAKKURI

Kaakkuri muistuttaa kuikkaa, mutta on pienempi ja muodoltaan sirompi. Sen kaulalaikku on punertavanruskea. Selkä on tasaisen harmaanruskea. Kaakkurin nokka osoittaa usein uidessa yläviistoon.

Kaakkuri pesii yleensä rehevillä suo- ja metsälammilla. Se on hyvin äänekäs ja tutkimusten mukaan jopa Suomen voimakasäänisin lintu. Pesimälammillaan kaakkuri päästelee usein selkäpiitä karmivia, karheita ja raakkuvia ääniä.

Kuuntele kaakkurin reviiriääniä.

KUIKKA

Kuikka on tuttu kesämökkirantojen laji. Se on sinisorsaa isompi mutta hanhia pienempi. Kuikan vartalo on sukkulamainen ja päätä koristaa tikarimainen nokka. Pää ja niska ovat harmaat, mutta kurkku on musta. Tummassa selässä on valkoisia ruutukuvioita, joita ei kaakkurilta löydy.

Kuikka viihtyy karuilla ja kirkasvetisillä järvillä. Se on taitava sukeltaja ja pystyy sukeltamaan saaliinsa jopa 70 metrin syvyydestä. Kuikat ovat äänekkäitä ja varsinkin kesäiltaisin ja -öisin kuulee sen kantavaa laulua: kuuuii-ko kuuuii-ko kuuuii-ko.

Voit kuunnella kuikan ääntä tästä.

TAIVAANVUOHI

Taivaanvuohi muistuttaa väritykseltään lehtokurppaa, mutta on solakampi ja pienikokoisempi kahlaaja. Nokka on samanlainen kuin lehtokurpalla, mutta päälaen raidat menevät pitkittäin, pään suuntaisesti. Taivaanvuohi viihtyy rannoilla ja kosteikoilla mutta myös peltojen läheisyydessä.

Taivaanvuohen tunnistaa parhaiten soidinäänestään, josta se on saanut nimensäkin. Mäkättävä ääni syntyy pyrstön reunimmaisten sulkien väpätyksestä koiraan syöksyessä alaspäin. Toinen tyypillinen ääni on yleensä maasta päästetty kitkutus: kit-kot-kit-kot-kit-kot.

Kuuntele taivaanvuohen mäkätystä.

LEHTOKURPPA

Lehtokurppa on keskikokoinen, pitkänokkainen kahlaaja. Ruumis on kyyhkymäisen pyöreä ja pyylevä. Lehtokurpalla on pitkä suora nokka ja päälaella on poikittaisia vaaleita raitoja. Vaikka lehtokurppa luetaan kahlaajiin, se ei viihdy rannoilla vaan lehto- ja sekametsissä.

Kesäillan hämärissä, auringonlaskun aikaan voi taivaalta kuulua lehtokurpan erikoinen soidinääni, orr-orr-orr-TVIS. Alkutavut ovat matalia ja vaimeita mutta viimeinen tavu on terävä kuin piiskan sivallus. Lehtokurppa kiertää soidinlennollaan samaa rataa yhä uudestaan, joten äänen kuulee yleensä useaan kertaan.

Lehtokurpan soidinääni kuulostaa tältä:

VARPUSHAUKKA

Varpushaukka on Suomen yleisin petolintu. Sen selkä on harmaanruskea ja alapuoli tiheän poikkijuovainen. Naaras on tuulihaukan kokoinen, mutta koiras huomattavasti pienempi. Koiraan rinnassa on tyylikäs oranssinruskea sävy. Erityisesti naaraan voi sekoittaa samannäköiseen mutta kokoa suurempaan kanahaukkaan.

Varpushaukka on pikkulintujen pelätty vihollinen. Se on taitava lentäjä ja iskee saalinsa nopealla ja yllättävällä iskulla. Poikasaikaan se saattaa kantaa pesälle jopa 20 pikkulintua päivässä. Varpushaukan kiikitys on tuulihaukkaa nakuttavampi ja lyhempitavuinen ki-ki-ki-ki-ki.

Kuuntele varpushaukan kiikitystä tästä.

TUULIHAUKKA

Tuulihaukka on varsinkin maaseudulla yleisin ja helpoimmin havaittava haukkalaji. Sen näkee usein lekuttelemassa paikallaan pellon yläpuolella myyriä tähystellen. Tuulihaukan hyviä tuntomerkkejä ovat oranssinruskea selkä, terävähköt siivet ja pyrstön tumma kärkivyö. Kooltaan se on varista pienempi, noin naakan kokoinen.

Tuulihaukka on meillä kesävieras, jota näkee huhtikuusta syyskuuhun. Se pesii nykyään useimmiten sille rakennetuissa pöntöissä. Pesäpöntön läheisyydessä pääsee kuulemaan helposti tuulihaukan terävää kiikitystä, kii-kii-kii-kii-kii. Ääni muistuttaa muiden jalohaukkojen, kuten ampuhaukan ja nuolihaukan ääniä.

Voit kuunnella tuulihaukan ääntä tästä.

PUNARINTA

Punarinta on Suomen kolmanneksi yleisin lintu heti peipon ja pajulinnun jälkeen. Se on noin talitiaisen kokoinen mutta muodoltaan palleroisempi. Rinta on oranssinpunainen, ja punainen väri yltää otsaan saakka. Punarinnalla on isot tummat nappisilmät, ja selkä on tasaisen ruskea.

Punarinnat saapuvat yleensä Suomeen huhtikuun aikoihin. Silloin alkaa kuulua punarinnan korkeaa, soljuvaa laulua. Laulusta sanotaan usein, että se on kuin helkähtelevää hopeakellojen kilinää. Punarinta laulaa mieluiten hämärän aikaan. Kutsuääni on terävä tik tik tik. Tätä tiksuttelua kuulee usein pihan pensaista, vaikka itse lintua ei näkyisikään.

Kuuntele punarinnan laulua ja tiksuttelua tästä.

METSÄKIRVINEN

Metsäkirvinen on Suomen viidenneksi yleisin lintulaji. Laji tunnetaan kuitenkin yllättävän huonosti, koska se ei viihdy pihapiireissä. Metsäkirvisen yleisväritys muistuttaa hieman kiurua, mutta nokka on paljon ohuempi. Selkä on ruskean viiruinen, ja ruosteenkeltaisessa rinnassa on myös tummia viiruja.

Metsäkirvinen saapuu Suomeen huhti-toukokuun vaihteessa ja asettuu pesimään avoimiin metsiin. Koiras paljastuu helposti sen näkyvästä ja kuuluvasta laululennosta. Lintu hyppää latvasta lentoon, nostaa korkeutta muutaman metrin ja laskeutuu sitten hitaasti takaisin. Raikuva laulu jatkuu koko lennon ajan. Laulu alkaa peippomaisesti, mutta loppu koostuu erilaisista rätinöistä, liverryksistä ja laskevista vihellyksistä.

Voit kuunnella metsäkirvisen ääntä tästä.

KUOVI

Kuovi on suurin Suomessa pesivä kahlaajalaji. Sen tapaa parhaiten pelloilla tai suomaisemissa. Kuovin tunnistaa helposti pitkästä ja alaspäin käyristyvästä nokasta. Puku on päältä harmaanruskea ja viiruinen, alta vaaleampi. Lento on rauhallisen lokkimaista, ja usein kuovi liitelee pellon päällä kuin paperilennokki.

Kuovin kutsuääni on helppo tuntea. Se toistelee nimittäin omaa nimeään: kuuuuovi, kuuuuovi. Laulaessaan kuovi nousee räpytellen ylös ja liitää sitten hitaasti alas. Laulu on pulppuavaa liverrystä, jossa kuovin voi kuulla toistelevan myös omaa nimeään.

Voit kuunnella kuovin laulua ja kutsuhuutoa tästä.

SEPELKYYHKY

Sepelkyyhky on isokokoinen siniharmaa kyyhkylaji, selvästi kesykyyhkyä suurempi. Vanhoilla sepelkyyhkyillä on kaulalla valkoinen juova eli sepel, josta lajin nimikin on peräisin. Nuorilta linnuilta sepel puuttuu, mutta nekin tunnistaa siiven päällä olevasta poikittaisesta valkoisesta juovasta. Sepelkyyhkyä kutsutaan joskus kyyhkyseksi, metsäkyyhkyksi tai mettiseksi. Virressä 105 lauletaan: ”Sulaneella sydämellä laulaa toukomettiset.”

Sepelkyyhkyt palaavat Suomeen maalis-huhtikuussa ja aloittelevat silloin matalaa lauluaan. Laulu on sävyltään huhuileva, joten se sekoitetaan usein pöllöihin. Laulu koostuu viiden tavun säkeestä, hu-huu-huu-hu-huu, jota toistetaan useaan kertaan peräkkäin.

Sepelkyyhkyt voivat saada 2 tai 3 poikuetta kesän aikana, joten laulua kuuluu usein pitkälle loppukesään asti.

Voit kuunnella sepelkyyhkyn huhuilua tästä.

KIURU

Kiuru on hieman varpusta kookkaampi muuttolintu. Sen päälaella on tyypillinen töyhtö, ja ruumis on viiruinen sekä ruskeankirjava. Lennossa siitä näkyy monesti myös pyrstön valkeat reunat. Kiurua tavataan parhaiten pelloilla ja niityillä. Ensimmäiset kiurut saapuvat Suomeen jo helmikuun puolivälissä, ja päämuutto tapahtuu maalis-huhtikuun vaihteessa. Vanha sanonta “kuu kiurusta kesään” ei siis usein pidä enää paikkaansa.

Kiurun laulu on riemullista liverrystä, jonka seassa on erilaisia rullaavia ääniä ja vihellyksiä. Se lepattelee korkealla taivaalla laulaessaan. Kiuru on uskomattoman ahkera laulaja. Sen laulua kuulee keväällä aamusta iltaan, ja yksittäinen laulusäe voi kestää jopa 15 minuuttia.

Voit kuunnella kiurun ääntä tästä.

TÖYHTÖHYYPPÄ

Töyhtöhyyppä on melko kookas kahlaaja, lähes kesykyyhkyn kokoinen. Sen nimi tulee päälaen ohuesta, taipuisasta töyhdöstä. Töyhtöhyyppä näyttää helposti mustavalkoiselta, mutta paremmin nähtynä sen selästä erottuu myös hohtavia vihreän ja violetin sävyjä. Lennossa sen siivet näyttävät oudon pyöreäpäisiltä.

Töyhtöhyyppä on kevään ensimmäisiä muuttolintuja kiurun tapaan. Se viihtyy myös samanlaisissa peltomaisemissa. Keväällä töyhtöhyypät lentelevät oudon vaappuvaa ja heittelehtivää soidinlentoaan. Koiraan siivistä lähtee voimakas humina, ja laulu koostuu nenäsointisista naukaisuista.

Voit kuunnella töyhtöhyyppää tästä.

HELMIPÖLLÖ

Helmipöllö on varpuspöllöä suurempi, noin räkättirastaan kokoinen. Sen katse on aina hieman hämmästyneen näköinen, johtuen suurista keltaisista silmistä. Helmipöllön ruskea selkäpuoli on täynnä pieniä valkoisia täpliä, joista se on saanut nimensäkin. Helmipöllö liikkuu lähinnä öisin. Päivisin sitä on hankala havaita, paitsi jos löytää sen pesän tai nukkumapuun. 

Helmipöllön soidinlaulua kuulee kevätiltaisin, kun on jo selvästi pimeää. Laulu on hieman loppua kohden nouseva puputus, joka on helppo erottaa muista pöllöjen äänistä. Ääni on yllättävän voimakas ja saattaa tyynellä säällä kantaa jopa kolmen kilometrin päähän. 

Voit kuunnella helmipöllön ääntä tästä.

HUUHKAJA

Huuhkaja on helppo tuntea suuresta koostaan ja harottavista ohimotupsuistaan. Samanlaiset tupsut löytyvät sarvipöllöltä, joka on kuitenkin kooltaan vain puolet huuhkajasta. Huuhkaja on koko Euroopan suurin pöllö ja siipiväliltään jopa 170 senttimetriä. Sen ravintolista on monipuolinen; jänikset, varislinnut, lokit, kanalinnut, rotat ja muut piennisäkkäät ovat sen herkkua.

Huuhkaja on paikkalintu, eli se pysyy samalla reviirillään ympäri vuoden. Pesimäpaikka on usein kallioinen tai kivikkoinen havumetsä. Keväällä huuhkaja huhuilee soidinääntään, joka on matala ja kaksitavuinen huu-uu. Huhuilu toistuu usein monta kertaa noin 8 sekunnin välein. Joskus naaras vastailee korkeammalla äänellä.

Voit kuunnella huuhkajan huhuilua tästä.

KELTASIRKKU

Keltasirkku on viiruinen ja suurikokoinen sirkku. Se on tiaisia suurempi ja noin punatulkun kokoinen. Koiraassa keltaista väriä on laajemmin, naaras on himmeämpi väreiltään. Selkä on ruskeankirjava ja alaselässä on punaruskea alue. Keltasirkku viihtyy varsinkin talvisin suurissa parvissa ja vierailee mielellään ruokinnoilla.

Keltasirkku laulaa keväällä helposti tunnistettavaa lauluaan: tsi-tsi-tsi-tsi-tsi-tsi-hyyyyy. Laulua kuvaillaan eri maissa eri tavoin. Ruotsalaisten mielestä se laskee numeroita: ett-två-tre-fyr-fem-sex-sjuuuu. Englantilaisten mielestä se taas tilaa syötävää: a-little-bit-of-bread-and-no-cheeeese.

Tältä kuulostaa keltasirkun sirkutus.

VIHERPEIPPO

Viherpeippo on tanakka ja jykevänokkainen peippolaji. Se on kauttaaltaan vihreän sävyinen, ja sen siipiä koristaa keltainen reunus. Naaras on koirasta värittömämpi. Noin puolet viherpeipoista jää talveksi Suomeen, ja niitä voi nähdä hyvin ruokinnoilla. 

Viherpeippo on aikainen laulaja ja saattaa aloitella lauluaan jo helmikuussa. Sen laulu on hauska yhdistelmä heliseviä, näppäileviä ja ryystäviä ääniä. Laulukauden loputtua se päästelee lähinnä ryystävää dryyyi-kutsuääntään. Se muistuttaa järripeipon ääntelyä, mutta on kirkkaampi ja nousevampi.

Tältä kuulostaa viherpeippo.

MUSTARASTAS

Mustarastas. Vanha mustarastaskoiras on helppo tuntea. Se on hiilenmusta, ja sillä on keltainen nokka sekä keltainen silmärengas. Naaraat ja nuoret linnut ovat enemmän ruskeansävyisiä ja viiruisempia. 

Yhä useammat mustarastaat talvehtivat Suomessa, varsinkin leutoina talvina. Niiden kauniin huilumaista, jutustelevaa laulua voikin kuulla jo aivan alkutalvesta. Mustarastas on aktiivisimmillaan äänessä aamu- ja iltahämärissä.

Kuuntele mustarastasta.

RÄKÄTTIRASTAS

Räkättirastas on hyvin yleinen rastaslaji. Sen pää ja alaselkä ovat harmaat, ja selkäpuoli on ruskea. Rinnassa on hieman oranssia väritystä, ja pyrstö on musta. Räkätin tapaa usein nurmikoilta, jossa se tonkii nokalla lieroja saaliikseen. 

Räkättirastaat viihtyvät parvissa. Isoja parvia saattaa jäädä Suomeen talvehtimaan, varsinkin hyvinä marjavuosina. Räkätin tunnistaa parhaiten sen karheasta, räksyttävästä lentoäänestä.

Tältä kuulostaa räkättirastas.

VARPUNEN

Varpunen on pikkulinnuksi aika roteva ja vahvanokkainen. Sekä koiraalla että naaraalla on ruskeansävyinen selkä, jossa on mustia viiruja. Muuten ne ovat hyvin erinäköisiä. Naaraan pää on melko tasaisen harmaanruskea. Koiraan päälaki ja poski ovat puhtaan harmaat. Koiraalla on myös musta leukalappu.

Varpunen oli aiemmin yleinen lintu myös maaseudulla, mutta se on harvinaistunut paljon viime vuosina. Parhaiten sitä tapaakin nykyisin kaupunkiympäristössä. Sen näkee monesti toreilla nokkimassa ihmisten jättämiä ruoantähteitä. Varpusen ääni on pehmeä ”tsilp tsilp”, jonka voi sekoittaa lähinnä pikkuvarpusen ääniin.

Tältä kuulostaa varpunen.

PIKKUVARPUNEN

Pikkuvarpunen on pienempi ja sirompi kuin varpunen. Koiras ja naaras ovat samannäköiset. Parhaat tuntomerkit ovat suklaanruskea päälaki sekä musta laikku keskellä vaaleaa poskea. Pikkuvarpunen viihtyy yleensä suurissa parvissa pesimäajan ulkopuolella.

Vielä 50 vuotta sitten pikkuvarpunen oli Suomessa harvinainen lintu. Nykyään se on runsastunut niin paljon, että se on jo varpusta yleisempi. Pikkuvarpusparvet viihtyvät monesti pensasaidoissa ja talvisin niitä näkee myös ruokinnoilla. Ääni on aika lähellä varpusen ääntä, mutta terävämpi ja nenäsointisempi. Ääntä kuvataan yleensä sanoilla ”tsirp tsirp” tai ”tsrip tsrip”.

Kuuntele pikkuvarpusen ääniä tästä.

HÖMÖTIAINEN

Hömötiainen on talitiaista pienempi ja värittömämpi tiaislaji. Pienestä koosta huolimatta sen pää näyttää erikoisen suurelta. Päätä koristaa musta lakki ja puhtaan valkoiset posket. Selkä on harmaa ja vatsapuoli vaalea. Hömötiaisen tapaa parhaiten vanhoissa metsissä ja talvisin ruokinnoilla.

Hömötiaisen kutsuääni on helposti opittava ti-ti-tsää-tsää-tsää. Keväällä se laulaa haikean surumielistä tjyy-tjyy-tjyy -lauluaan. Hömötiainen on peloton lintu, joka lähestyy ihmistä rohkeasti. Se voi innostua syömään suoraan kädeltäkin pienen houkuttelun jälkeen.

Hömötiaisen laulu kuulostaa tältä.

Hömötiaisen kutsuääni kuulostaa tältä.

TÖYHTÖTIAINEN

Töyhtötiainen on sinitiaisen kokoinen, pieni ruskeanharmaa tiainen. Sen näkyvin tuntomerkki on päälakea koristava mustavalkea töyhtö. Pää on harmahtava, selkä ruskea ja vatsapuoli likaisen vaalea. Töyhtötiainen on havumetsien lintu, ja se viihtyy koko elämänsä ajan hyvin pienellä alueella. 

Töyhtötiaisen ääntely ei muistuta juuri muiden tiaisten ääniä. Sen kutsuääni on hilpeä trilli, byryryret byryryret. Samaa trilliä se esittelee myös keväällä laulussaan. Töyhtötiainen on tiaisten joukossa kaikista aikaisin pesijä. Se saattaa aloittaa haudonnan jo huhtikuun alkupuolella.

Tältä kuulostaa töyhtötiaisen kutsuääni.

URPIAINEN

Urpiainen on vihervarpusen sukulainen ja suunnilleen samankokoinen. Sen päävärejä ovat kuitenkin ruskea, harmaa, valkoinen ja punainen. Sen rinnassa ja selässä on voimakkaita viiruja, päälaella punainen läikkä ja leuassa musta kurkkulappu. Lisäksi koiraan rinta on voimakkaan punainen.

Urpiaiset liikkuvat monesti suurina parvina. Yli lentävästä parvesta kuuluu urpiaisen tyypillinen lentoääni tsä-tsä-tsä-tsä. Laulaessaan urpiainen yhdistää lentoääniin heleää surinaa. Sen saattaa helposti sekoittaa viherpeipon vastaaviin suriseviin ääniin.

Tältä kuulostaa urpiaisen lentoääni.

Kuuntele tästä urpiaisen laulua.

VIHERVARPUNEN

Vihervarpunen on sinitiaisen kokoinen kellanvihreä pikkulintu. Sen siivet ovat tummat, ja niitä koristaa keltaiset siipijuovat. Rinta ja kyljet ovat voimakkaan viiruiset. Koiraan tunnistaa mustasta päälaesta ja mustasta leukalapusta. Naaras taas on huomattavasti koirasta värittömämpi.

Vihervarpunen ei ole monelle tutuimpia lintuja, mutta jos opettelet tuntemaan sen lentoäänen, sitä kuulee hämmästyttävän usein. Se päästelee yleensä lennossa kahdenlaisia ääniä. Toinen on nouseva ty-dii ja toinen laskeva dii-yy. Ne kuulostavat hieman tuulessa huojuvan keinun kitinältä. Keväällä koiras laulaa monipuolista ja hengästyttävän nopeatempoista lauluaan, joka on sävyltään kireä ja kitisevä.

Tältä kuulostaa vihervarpusen lentoääni.

Kuuntele tästä vihervarpusen laulua.

PUNAKYLKIRASTAS

Punakylkirastas on lähes laulurastaan kokoinen, mutta selvästi räkättirastasta pienempi. Sen tunnistaa parhaiten punertavista kyljistä sekä silmän yläpuolisesta valkeasta juovasta. Punakylkirastas on hyvin yleinen rastas, ja sitä tavataan koko maassa.

Punakyljen laulu alkaa aina erittäin kuuluvilla alkutavuilla ja loppuu vaimeaan kitisevään visertelyyn. Voimakkaita alkutavuja on yleensä 3–6 kappaletta, ja niiden sävelkulku vaihtelee paljon. Ne voivat olla nousevia tai laskevia, hieman murteesta riippuen. Punakylkirastas voi aloittaa säkeensä niin kuuluvasti, että se häiritsee jopa kuulijan yöunia.

Tältä kuulostaa punakylkirastas, nouseva murre.

Tältä kuulostaa punakylkirastas, laskeva murre.

RANTASIPI

Rantasipi on monille tuttu kesämökkirantojen kahlaaja. Yleisimmin sen näkee lentämässä veden pintoja pitkin värisevin siivin piipittäen samalla kimeästi. Rantasipin selkä on tasaisen ruskea ja vatsapuoli kirkkaan valkoinen. Valkoinen alue jatkuu kapeana kiilana kohti kainaloa, joka on hyvä tuntomerkki. Lennossa siipiin muodostuvat pitkät valkeat juovat. 

Rantasipin soidinääni on kirkas ja moneen kertaan toistuva hydiidiididdi-hydiidiididdi. Sen varoitusääni on nopea ja hieman hätääntyneen oloinen hii-dii-dii. Sitä kuulee paljon loppukesän iltoinakin.

Rantasipin soidinääni kuulostaa tältä.

Rantasipin varoitusääni kuulostaa tältä.

LIRO

Liro on kooltaan ja väritykseltään lähellä rantasipiä. Sillä on kuitenkin selässään vaaleita täpliä ja silmän yläpuolella on selkeä valkoinen juova. Lentäessä sen siivet ovat tasaisen väriset mutta selän ja pyrstön väliin jää valkoinen alue. 

Liro on yksi niistä linnuista, jotka ovat saaneet nimensä äänen perusteella. Sen soidinääni onkin rullaava liro-liro-liro-liro-liro. Liro pesii yleensä soilla ja kosteikoilla. Suolla kulkiessa kuulee monesti liron kovaa varoittelua, kiv-kiv-kiv-kiv.

Liron soidinääni kuulostaa tältä.

Liron varoitusääni kuulostaa tältä.

SATAKIELI

Satakieli on noin punatulkun kokoinen, vaatimattoman näköinen ruskea lintu. Niitä voi tavata Oulun eteläpuolisessa Suomessa. Satakieltä näkee harvoin, koska se elää piilottelevaa elämää tiheissä lehtipuumetsissä. Laulu on sen sijaan erittäin kuuluva ja voi kantaa tyynellä ilmalla useita kilometrejä. 

Satakielen laulu on sarja erilaisia vihellyksiä, näppäilyjä ja rätinöitä. Samat teemat toistuvat laulussa peräkkäin yhä uudelleen. Laulu ei siis ole erityisen vaihtelevaa ja monipuolista, kuten esimerkiksi luhtakerttusella ja muilla mestarilaulajilla. Laulun voimakkuudessa satakieli kuitenkin päihittää muut laulajalinnut selvästi. Kesäkuun alkupuolella satakielen laulua kuulee parhaiten iltahämärissä ja yöaikaan.

Satakieli laulaa näin.

SINIRINTA

Sinirintakoiraan tunnistaa helposti sinisestä kurkkulapusta, jossa on usein myös punaista ja mustaa väriä. Molemmilla sukupuolilla on pyrstössään ruosteenpunaiset laikut. Sinirinta pesii vain pohjoisessa Lapissa, mutta etelämpänä sitä voi tavata muuttoaikaan.  

Sinirintaa kutsutaan usein Lapin satakieleksi. Sen laulu ei ole niin kuuluva kuin satakielellä, mutta huomattavasti monipuolisempi. Laulussa se toistelee omien säkeiden lisäksi matkintoja muilta lajeilta. Sinirinta voi matkia useiden kymmenien eri lintulajien ääniä ja jopa porokellon ääntä.

Kuuntele sinirintaa.

PAJULINTU

Pajulintu on pieni ja siro, kellertävän vihreä lintu. Silmän yli menevä keltainen juova on myös hyvä tuntomerkki. Pajulintu on yhdessä peipon kanssa Suomen yleisimpiä lintuja. Pajulinnut ovat hyönteissyöjiä, joten ne saapuvat Suomeen vasta myöhään keväällä. 

Pajulinnun laulu on kuin peipon, mutta mollissa. Se on pehmeä ja surumielinen, laskeva säe. Siinä ei ole peipon tapaista loppulurautusta, vaan laulu hiipuu loppua kohden. Pajulinnun kaksitavuista ja nousevaa ”hyy-it”-kutsuääntä kuulee luonnossa usein.  

Kuuntele pajulintua.

Pajulinnun kutsuääni on tällainen.

TILTALTTI

Tiltaltti. Tiltaltilla on hieman lyhyempi siipi sekä tummemmat jalat kuin pajulinnulla. Muuten lajit ovat niin samannäköisiä, että kokenutkin lintuharrastaja saattaa sekoittaa ne toisiinsa.

Jos sattuu kuulemaan tiltaltin laulun, erehtymisen vaaraa ei ole. Se nimittäin laulaa selvästi omaa nimeään: til-tal-tal-til-tal-tal. Laulu on yksi helpoimmin tunnistettavia. Tiltaltin kutsuääni on pajulintua lyhyempi ja yksitavuinen ”hyit”.

Kuuntele tiltaltin laulua.

Tiltaltin kutsuääni on tällainen.

PEIPPO

Peippo kuuluu pajulinnun ohella Suomen yleisimpiin lintuihin. Koiraspeipolla on puvussaan punertavia ja sinertäviä sävyjä, mutta naaras on vaatimattoman rusehtava. Molemmilta löytyy kuitenkin kaksi valkoista siipijuovaa, jotka ovat hyvä tuntomerkki.

Peipot muuttavat Suomeen yleensä huhtikuussa. Tällöin metsissä ja puistoissa alkaa kuulua peipon pirteää ja kuuluvaa laulua. Laulu on hieman pajulinnun laulua muistuttava, mutta iloisempi ja päättyy koukeroiseen loppuosaan. Peippo päästelee joskus myös talitiaismaista ”pink” -kutsuääntä sekä nousevaa ”hyitt” -vihellystä.

Kuuntele peipon laulua.

Peipon kutsuääni on tällainen.

JÄRRIPEIPPO

Järripeippo on peipon pohjoinen serkku. Se pesii pääosin Pohjois-Suomessa, mutta sitä tavataan etelämpänäkin. Järripeipon rinta ja hartiat ovat kauniin oranssit. Se on hieman peippoa isompi ja pitkäpyrstöisempi.

Järripeipot muuttavat hieman peippojen perässä. Järripeipolla on erikoinen laulu. Se on noin sekunnin kestoinen, nenäsointinen ja ryystävä ääni. Se on hieman viherpeippomainen, mutta matalampi ja karheampi. Järripeipon kutsuääni on nouseva ”dväiy”.

Näin laulaa järripeippo.

Järripeipon kutsuääni on tällainen.

VARPUSPÖLLÖ

Varpuspöllö on pienin pöllöistämme, vain punatulkun kokoinen. Se on kuitenkin kokoisekseen oikea voimanpesä. Varpuspöllö pystyy saalistamaan jopa itseään suurempia lintuja, kuten tilhiä ja punakylkirastaita. Se saalistaa myös päiväsaikaan. Varpuspöllöllä on tuima, pistävä katse. Pää on suhteellisen pieni ja pyrstö lyhyt.

Kevät on parasta aikaa kuulla pöllöjen soidinääniä. Varpuspöllö ääntelee parhaiten aamu- ja iltahämärän aikaan. Varpuspöllön laulu ei ole huhuilua, vaan paremminkin sarja pehmeitä vihellyksiä. Tasaiset vihellykset toistuvat hieman yli sekunnin välein. Matkimalla varpuspöllön vihellystä voi yrittää houkutella sitä luokseen. Syksyisin varpuspöllö päästelee aivan erilaista ääntä. Sen syysääni on nopea ja nouseva vihellyssarja.

Varpuspöllön laulua voi kuunnella tästä.

Varpuspöllön syysääni kuulostaa tältä.

TALITIAINEN

Talitiainen on näkyvimpiä lintujamme, ja se viihtyy myös ruokinnoilla talvisin. Se on suurin kaikista tiaisista.
Talitiaisen pää on kiiltävän musta valkoista poskilaikkua lukuun ottamatta. Koiraalla musta kravatti on leveämpi kuin naaraalla ja yltää alas vatsaan asti. Selkä on sammalenvihreä.

Talitiainen aloittelee jo aikaisin keväällä titityy-lauluaan. Tätä perinteistä laulua kuulee erityisesti maaseudulla.
Kaupunkimelun keskellä talitiainen lyhentää lauluaan ja se saa muodon tityy tai tyyti. Yksi tavallisimpia ääniä on myös pirteä tvink, jonka voi sekoittaa peipon samankaltaiseen ääneen. Joskus yksittäinen talitiainen saattaa päästellä todella erikoisia ääniä, jotka saavat kokeneenkin lintuharrastajan hämilleen.

Talitiaisella on monta ääntä.

Ti-ti-tyy kuulostaa tältä.

Tästä kuulet talitiaisen ti-tyy -laulua.

Talitiaisen kutsuääni kuulostaa tältä.

SINITIAINEN

Sinitiainen on selvästi talitiaista pienempi ja sirompi. Sen silmän yli menevä juova on musta, ja päässä on sininen myssy. Muuten pää on valkoinen. Sinitiaisella ei ole yhtenäistä kravattia, kuten talitiaisella. Vatsan keskellä on kuitenkin kapea juova. 

Sinitiaisen äänet ovat yleensä hentoisempia ja korkeampia kuin talitiaisella. Sinitiaisen laulu on kirkkaasti helisevä tii-tii-tililili. Pedon tai ihmisen lähestyessä sinitiainen varoittelee käheästi rähisten. Varoitusääni nousee selvästi loppua kohden. Tätä varoitusääntä saattaa talitiainen joskus etevästi matkia.

Sinitiaisen laulu kuulostaa tältä.

Sinitiaisen varoitusääni kuulostaa tältä.