Kun päiväseurat alkavat, kaikki kokoontuvat lähelle paviljonkia. Niila istuu Antonin vieressä ulkona penkillä.
− Tuutko mun kanssa kioskiin myyjäksi, hän kuiskaa.
− Tuun, Anton vastaa.
− Osataankohan me laskea tarpeeksi hyvin, Niila epäröi.
− Mulla oli matikka kymppi, Anton sanoo ja nostaa peukun pystyyn.
Selma-mummu istuu pihakeinussa. Hän hyräilee tuttua virttä, joka kuuluu radiosta. Pian virteen yhtyvät muutkin. ”Jeesus aarteheni, riemu sydämeni, kuule ääneni” kajahtaa pihapiirissä, jossa on pidetty seuroja jo monta vuosikymmentä sitten. Silloin, kun Selma-mummu oli aivan pieni tyttö.
Niila joutuu sopeutumaan uuteen ajatukseen: tänä vuonna ei lähdetäkään Suviseuroihin. Ei ollenkaan, ei edes käymään, koska isä on loukannut jalkansa. Suviseurat eivät jää silti pitämättä, sillä lähellä asuu muitakin, joilla on ikävä Suviseuroihin.
Jännittävän telttaseikkailun jälkeen koittaa viimein päivä, jolloin iso teltta pystytetään Niilan kotipihaan ja lapset saavat alkaa myydä kioskista herkkuja seuravieraille.
Kirj. Tiina-Liisa Lohi
Kuv. Tytti Mäenpää
